Synkät vuodet

Frank Mangsin terveys huononi, eikä hän jaksanut enää esiintyä yhtä paljon kuin ennen. Jo kymmenenkunta vuotta aikaisemmin, vuonna 1937, hän oli tuntenut olevansa loppuunkulunut ja epäonnistunut evankelista. Se ei ollutkaan mikään ihme, kun ottaa huomioon, että hän työskenteli samanaikaisesti neljässä maassa; Ruotsissa, Norjassa, Amerikassa ja Suomessa. Useimmat uupuvat vähemmästäkin. Sen lisäksi hänen omatuntoaan painoi se, että hän oli laiminlyönyt perhettään: vaimo Karin ja lapset Runar, Margaretha ja Christian saivat olla paljon yksinään.

Keväällä 1937 norjalainen varustaja kutsui Mangsin pariskunnan virkistysmatkalle Etelä-Amerikkaan. Matkalla sinne Mangs piti muutaman kokouksen New Yorkissa sillä seurauksella, että hänet oli lennätettävä suoraan kotiin ja vietävä sairaalaan vuotavan vatsahaavan takia. Seurasi pitkä jakso Lovisenbergin sairaalassa, Oslossa. Muutama vuosi sen jälkeen Frank ja Karin muuttivat erilleen. He olivat vieraantuneet toisistaan. Mangs oli yksin. "Ulospäin olin yhä suosittu evankelista. Mutta sisimmässäni olin yksinäinen. Hirvittävän yksinäinen." Hän oli niin erilainen kuin kaikki muut, että hänen elämänsä ei koskettanut ketään. Mangs on itse sanonut, että kukaan ei edes kommentoinut hänen ja Karinin eroa ja se näytti hänelle selvästi, ettei kukaan välittänyt hänestä.

Lovisenbergin sairaalassa eräs ystävä kehotti häntä kirjoittamaan kirjan. Kirja sai nimekseen Elämän laulu. Se oli kertomus ihmiselämästä. "Minun oli pakko sairastua, että ehtisin elää. On olemassa kaksi tapaa: tarkkailla elämää yrittäen kuvailla sitä toisille tai sitten itse saada aikaa elää. Minun oli sairastuttava ja koettava yksinäisyys ja saada ovelleni lappu "Ei vierailuja", että saisin edes hetkeksi mahdollisuuden hukkua elämään."